Tämä alkoi viime vuoden lopulla. Olen jaksanyt nämä kuukaudet ihan hyvin. Ensimmäisinä kuukausina ei ollut vaikeaa istua sairaalassa aamusta iltaan ja nukkua ihmisten nurkissa. Oon pyöräillyt sairaalan mäkeä puolityhjillä pyörän kumeilla ja lasketellut kotiin. Itkenyt lasketellassani mäkeä alas tai kokenut selittämätöntä onnen tunnetta. Olen istunut sairaalassa oman jaksamiseni äärirajoilla. Olen vähentänyt omat menoni minimiin. Ei niitä ennenkään paljoa ollut, mutta nyt kun hoidot ovat näiltä näkymin lopuillaan, jaksamisenikin alkaa olla lopuillaan ja mielenterveyteni rakoilla. Ei ole enää pakko jaksaa.
Tässä pienessä asunnossa, missä minulla ei ole omaa tilaa, eikä paikkaa tavaroilleni, alkaa tulla ahdasta. Meille on tullut Seinäjoen kaupungilta asuntoehdotus. Paikka oli juuri mitä toivoin ja pohjakin vaikutti hyvältä. Asuntoa ei vaan millään päässyt katsomaan. Odotimme yli kaksi viikkoa eikä se vaan ikinä järjestynyt. Jossain vaiheessa siinä musta alkoi yhtenä iltana tuntumaan, että tästä ei tule mitään. Joudumme ikuisesti asumaan tässä pienessä kopperossa. Menetän mielenterveyteni lopullisesti ja musta tulee ihmisraunio. Itkin sen illan ja halusin kuolla.
Todella usein iltaisin musta tuntuu, että olen yksin. Mä olen niin yksin. Oon yrittäny miettiä onko se totuus vai mun korvieni välissä. Kyllä mä uskon, että se on totuus, vaikka voisin varmaan tehdä asialle jotain, jos mulla olisi voimia. Istun kotona ja toivon pääseväni johonkin, mutta mulla ei ole voimia lähteä, eikä edes huvita yksin. En koe voivani lähteä pois kaupungista, sinne missä tunnen ihmisiä ja missä tapahtuu. En koe voivani lähteä, kun mua tarvitaan täällä. Katson Facebookista, kun joku on käynyt konsertissa, toinen on menossa tai siellä mainostetaan tulevaa tapahtumaa. Musta ei vaan ole yksin lähtijäksi tai en voi lähteä pois kaupungista.
Yhtenä iltana mainos katkaisi kamelin selän. Joku jakoi Facebookissa mainoksen Porin helluntaiseurakunnan life-illasta missä esiintyy Jippu. Hajosin täysin ja totaalisesti, kun tajusin etten vaan mitenkään pääse sinne lauantaina. Kaveri yritti puhua mulle, että katon Jipun keikkakalenterin onko siellä Seinäjokea, mutta se ei ollut sama asia, ei millään lailla, eikä mitenkään. Halusin juuri tonne ja juuri nyt. Samaan aikaan musta tuntui, että olen todella yksin, vangittu elämääni, en ikinä pääse minnekään, ei o järkeä yrittääkään. Olisi parempi nukkua kaikki aika, niin se menisi nopeammin. Istun viikonloppuni kotona tekemättä mitään. menen töihin maanantaina ja odotan viikonloppua ja istun taas viikonlopun tekemättä mitään. What's the point? Ystäväni yritti saada mua tolpilleni sinä iltana kun viestiteltiin. Ilmeisesti sillä oli vaikutusta kun selvisin siitä.
Oh, come on! Ei kai kavereita nyt olekaan jos istuu aina vaan kotona. Käy seurakunnassa, hanki harrastuksia ja käy ulkona. Se ei varsinaisesti tunnu siltä, että olisin saamassa kavereita, jos menen yksin kirkkoon, ainoa joka mua tervehtii on portsari ovella ja lähten yksin sieltä pois yhtä ahdistuneena kuin tulinkin. Mä en vaan koe, että musta välitettäis siellä yhtään enempää kuin paikallisessa kuppilassa, tosin siellä sentään tervehditään tiskillä. Myönnän tosin, ettei musta ole oikein tutustumaan ihmisiin.
Veikko on sairaalassa. Kävin tänään ystävän kanssa katsomassa yhtä asuntoa (eri kuin se edellä mainitsemani). Aurinko paistoi ja kun istuin autoon kaverin viereen ja se lähti ajamaan, mut valtasi jostain syystä tunne siitä, että mä olen vapaa, vapaa lähtemään, en ole yksin, en pelkästään selviä tästä, vaan nautin elämästä. Okei, se tunne kesti jotain 30 sekuntia, mutta mä olen valmis elämään, kun jaksan taas ja mulla on sille taas aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti