lauantai 24. syyskuuta 2016

Sinuun minä jään

Varasin lipun Vesalan konserttiin mieheni kuoleman aikoihin. Päätin, että elämä jotenkin jatkuu. Se oikeastaan lähti siitä, kun ystäväni pitkän harkinnan jälkeen linkkas mulle Sinuun minä jään. Siitä lähtien oon itkeny melkein joka kerta kun kuulen sen. Jotkut varmaan tietävätkin tämän. Kerron silti uudestaan. Olisin halunnu myös kiittää Vesalaa, mutta ihmisiä oli keikalla niin paljon.

Mieheni syöpä todettiin vuoden 2014 lopussa. Mentiin naimisiin huhtikuun 2016 lopulla. Toukokuussa saimme tietää syövän levinneen siihen malliin, ettei mitään oo enää tehtävissä. Jäljellä viikkoja tai kuukausia. Veikko totesi, et viiminen kesä. Me elettiin joka päivä viimistä kesäpäivää. Niin täysillä ku sitä nyt saatto elää. Mun mies oli heinäkuun alussa kuollessaan 34 -vuotias. Kesä jäi lyhyeen.

Mä tiedän, et Veikko olis tyytyväinen, jos tietäis et pysyn liikkeellä. Vesalan keikalla musta tuntu, että jollain tavalla se oliki siellä. Takarivissä. Väkijoukossa. Hymyili.

Sinuun minä jään.

torstai 15. syyskuuta 2016

Sumua

Mistä tuli tämä sumu,
joka lankesi varjoksi
arkeni ylle.
Mistä tuli tämä usva,
joka painoi kasvoni
ja esti näkemästä.
Miksi tuuli on tänään
niin hiljainen,
etten kuule sitä myrskyssä.
Miksi kaikki on tyhjää
ja painavaa?
ja niin surua täynnä,
niin surua täynnä.

Sano suruasi rakkaudeksi
Hanna Ekola

tiistai 13. syyskuuta 2016

Postia oikeaan aikaan

Miten usein mulle saapuukaan postit just oikeena päivänä. Kuten tänään. Kotona odotti tää kaunis rintakoru yhtä kauniin viestin saattelemana. Oon sanaton. Kiitos.