Joulukuu

Joka aamu kun herään,
se laskeutuu päälleni kuin raskas viitta.

Olen yksin.
Keitän kahvia,
juon sen yksin.
Kukaan ei toivota hyvää huomenta.

Raahaudun
loskassa läpi tyhjien päivien.
Kukaan ei voi halata ja sanoa, että
kyllä me tästä selvitään.

Olen yksin.
On pakko jaksaa,
epätoivon,
tuskan ja
kiukun kyynel silmäkulmassa.

On pakko pärjätä.
Olen yksin koko maailmassa.

Sammutan valot.
Kissa kehrää.
Nukahdan.

Voi, kunpa voisin tehdä jotakin...

Kuulen aina joskus seuraavan toteamuksen liittyen kuolemaan, suruun ja ikävään: "Voi, kunpa voisin tehdä jotakin.."

Mä kerron, mitä sä voit tehdä surevan läheisesi hyväksi. Nää on yleistyksiä tietysti, mutta en usko olevani ainoa joka miettii näitä. Osa saattaa myös kuulostaa vähäpätöisiltä, mutta merkitsevät leskelle (surevalle) enemmän kuin sinusta kuulostaa. Tähän pätee myös todella vahvasti seuraava: Älä ikinä kysy mitä voisit tehdä, jos et aio tehdä mitään. Ei käytetä näitä toteamuksia kohteliaisuussyistä tai omaa oloa helpottaaksemme.

Jos kysyt "Mitä voisin tehdä?", vastaus saattaa hyvin olla "En tiedä." tai "Et mitään." Surevalle voi olla helpompaa jos kysyt "Saanko tiskata?", "Saanko viedä roskat?" tai "Onko sulla asiaa kauppaan?"

Puolison kuolemasta seuraava suru ei mene ohi. Sen ei ole tarkoitus mennä ohi. Sen kanssa oppii elämään. Näin ollen ei tarvitse loputtomiin harmitella, ettet saanut ensimmäiseen vuoteen tai kahteen vuoteen laitettua korttia. Voit tehdä sen nyt.

Varsinaiselle surulle ja tuskalle ei voi kukaan oikeastaan tehdä mitään. Muuta elämää voit sen sijaan helpottaa.

- Lähetä kortti. Muuten vaan -kortti, tsemppikortti, syyskortti, kesäkortti, joulukortti, raamatunpaikkakortti, tulit mieleeni -kortti, vuosipäiväkortti (hääpäivä, poismenneen syntymäpäivä jne.). Joku muistaa minut, muistaa poismenneen, muistaa vuosipäivän. On kiva tietää, ettei ole yksin. Surun, kaipauksen ja ikävän kanssa yksin.

- Vie kahvipaketti, kukkia jne.
Musta olisi kiva saada kukkia. Surukukat jäi multa lähes kokonaan kokematta, kun en ollut kotona heti kuoleman jälkeen.

- "Tarvitsetko apua?"
Puolison menettäminen jättää ison aukon myös käytännön asioihin: renkaiden vaihto, auton katsastaminen, pihatyöt, tietokoneongelmat, ikkunoiden pesu, viikkosiivous, kaupassakäynti, roskien vienti... Vaikka taitojen puolesta selviäisi näistä yksin, minä en ainakaan ole niin vahva, että jaksaisin. Harva leskistä on. Kyse ei ole laiskuudesta. Ei vaan aina pysty kaikkeen.
Sano "Soittele jos tarvitset apua" sijasta "Voin tulla tiskaamaan maanantaina klo 17". Surevalle avun pyytämisen kynnys on todennäköisesti korkea.

- Koskettaminen. Kumppanin menettämisestä jää iso läheisyysvaje. Mä olen menettänyt miehen, ja erityisesti miesten halaukset täyttää tätä vajetta. Ehkä jotenkin karun kuuloista, mutta pitkälti totta. Korostan: luonnolliset halaukset. Jos tuntuu väkinäiseltä, niin voi jättää väliin. Se on ok. Kaikki ei myöskään pidä koskettamisesta.

- Mene käymään. Lienee viisasta tiedustella sopiiko tulla käymään, mutta itse ilahdun toisinaan myös yllätysvierailuista. Niitä nykyään tehdään harvemmin.

- Kutsu kahville, syömään, elokuviin.

- Jos surevalla on lapsia, voit tarjoutua hoitajaksi.

- Tarjoudu menemään yöksi tai tarjoa yöpaikkaa. Sureva ei välttämättä itse tätä pyydä.

Yleisiä vinkkejä. Muistutan tässä vaiheessa, että sinun ei tarvitse tehdä kaikkea. Sinun ei tarvitse olla täydellinen. Sureva ei ole täydellinen, sinä et ole täydellinen. Ei kannata jäädä pohtimaan, mitä on sanonut väärin tai tehnyt väärin. Kukaan ei odota, että olisimme täydellisiä. Jos susta tuntuu, pyydä anteeksi, mutta älä jää vatvomaan. Kirjoitan tämän sinun vuoksesi, joka mietit miten päin surevan kanssa olla. Olemme kaikki silti yksilöitä. Yksi pahimmista asioista mitä voit tehdä, on surevan huomiotta jättäminen siksi ettet tiedä mitä sanoa, unohtaminen, ulkopuolelle jättäminen, kuolleen unohtaminen.

Ensinnäkin: itse kaipaan myös normaalia keskustelua. Mulla on ystäviä, joilta voi pyytää tätä. Yleistä hölinää muiden elämästä, arjesta jne. Jotain normaalia. Sureva ihminen tai leski, onkin itseasiassa normaali ihminen. Kun kuulet jonkun olevan leski, sinut saattaa vallata karmea tunne siitä oletko tullut loukanneeksi häntä. Älä joudu paniikkiin. Leski on normaali ihminen paskassa elämäntilanteessa.

Surevan suru on hänen omansa ja yksilöllinen asia. Sureva ei kaipaa vinkkejä siitä miten tulisi surra tai missä aikataulussa "toipua".

Yritä pysyä totuudessa ja nykyhetkessä. Et voi tietää onko surevalla tulevaisuudessa helpompaa. Myöskään se, että menneisyydestä jäi kauniit muistot, ei välttämättä helpota surevan nykyhetkeä.

Surevaa ei välttämättä helpota myöskään se, että "Hän (kuollut) sai työnsä täällä valmiiksi" tai "Hän on nyt paremmassa paikassa".

Älä yritä korjata sitä, mitä et voi. Surua ja tuskaa itsessään ei voi ottaa pois. Parasta mitä voit tehdä on kestää toisen tuska ja olla läsnä. On helpottavaa omistaa ystävä, joka ei yritä ottaa tuskaa pois. Olen tässä.

Jos olet päättänyt olla surevalle läsnä, valmistaudu todistamaan tuskaa, jota on sinunkin vaikea kestää ja käsitellä.

Tuskaa tuntevan kanssa ei ole helppoa. Kysymykset, viha, pelko, syyllisyys ja monet muut tunteet tulevat aina uudestaan. Sinä itse tulet todennäköisesti loukatuksi. Hän ei ehkä muista syntymäpäivääsi, häntä ei välttämättä kiinnosta uusi talosi tai autosi. Jos haluat pysyä surevan elämässä, suosittelen itse näkemään vaivaa. Sureva ei ehkä ota sinuun itse yhteyttä. Saatat myös itse tarvita tukea tukiessasi surevaa ystävääsi.

Tarjoudu ennemmin avuksi kysymisen sijaan. Sano "Soittele jos tarvitset apua" sijasta "Voin tulla tiskaamaan maanantaina klo 17", "Saanko imuroida?" tai "Voinko viedä roskat". Surevan energiataso ja avun kysymisen kynnys ei todennäköisesti kestä sen pohtimista keneltä pyytää apua mihinkin asiaan.

Et ehkä voi auttaa varsinaisessa surussa, mutta voit helpottaa surevan arkea. Muista aina kysyä itsestäänselvistäkin asioista! Surevalle voi olla tärkeä jokin minkä näät roskaksi (kuitti, leffalippu) tai likaisessa paidassa saattaa olla puolison tuoksu. Myös pelkkä läsnäolosi saattaa helpottaa siivousta ja asunnon järjestelyä.

Muista, että jos kysyt "Mitä kuuluu?", sinulle itseasiassa saatetaan vastata mitä oikeasti kuuluu. Jos et ole valmis tätä kuulemaan, älä kysy.

Sureva saattaa tarvita myös "puolustajaa". Uteliaita puolituttuja kyselijöitä riittää moneen lähtöön. Kun sinulta udellaan miten sureva voi, tai onko hän jo "päässyt yli", muista heille vastatessasi: Surusta ei pääse yli. On helpompia hetkiä ja vaikeampia hetkiä.

Mieleenjäävin osanotto mulle on ollut: "Kaikki rakkaus sulle, Mia."

Tärkeintä on osoittaa, että välität. Olet läsnä, olet lähellä, kuuntelet.

Luin kirjoitukseni pohjalle seuraavan artikkelin:
http://m.huffpost.com/us/entry/4329830

Sinuun minä jään

Varasin lipun Vesalan konserttiin mieheni kuoleman aikoihin. Päätin, että elämä jotenkin jatkuu. Se oikeastaan lähti siitä, kun ystäväni pitkän harkinnan jälkeen linkkas mulle Sinuun minä jään. Siitä lähtien oon itkeny melkein joka kerta kun kuulen sen. Jotkut varmaan tietävätkin tämän. Kerron silti uudestaan. Olisin halunnu myös kiittää Vesalaa, mutta ihmisiä oli keikalla niin paljon.

Mieheni syöpä todettiin vuoden 2014 lopussa. Mentiin naimisiin huhtikuun 2016 lopulla. Toukokuussa saimme tietää syövän levinneen siihen malliin, ettei mitään oo enää tehtävissä. Jäljellä viikkoja tai kuukausia. Veikko totesi, et viiminen kesä. Me elettiin joka päivä viimistä kesäpäivää. Niin täysillä ku sitä nyt saatto elää. Mun mies oli heinäkuun alussa kuollessaan 34 -vuotias. Kesä jäi lyhyeen.

Mä tiedän, et Veikko olis tyytyväinen, jos tietäis et pysyn liikkeellä. Vesalan keikalla musta tuntu, että jollain tavalla se oliki siellä. Takarivissä. Väkijoukossa. Hymyili.

Sinuun minä jään.

Sumua

Mistä tuli tämä sumu,
joka lankesi varjoksi
arkeni ylle.
Mistä tuli tämä usva,
joka painoi kasvoni
ja esti näkemästä.
Miksi tuuli on tänään
niin hiljainen,
etten kuule sitä myrskyssä.
Miksi kaikki on tyhjää
ja painavaa?
ja niin surua täynnä,
niin surua täynnä.

Sano suruasi rakkaudeksi
Hanna Ekola

Postia oikeaan aikaan

Miten usein mulle saapuukaan postit just oikeena päivänä. Kuten tänään. Kotona odotti tää kaunis rintakoru yhtä kauniin viestin saattelemana. Oon sanaton. Kiitos.

Vastapainopäiviä

On päiviä, että makaan koko päivän sängyssä Frendejä katsoen. Keitän välillä kahvia ja syön kylmää grillimakkaraa siivuina. En muista onko niitä päiviä paljon, mutta ne on pitkiä. On öitä, kun oon maailman yksinäisin ihminen. Ja oon tajunnut, että kukaan ei oikeastaan voi auttaa.

Sit mul on näitä vastapainopäiviä. Kahvilassa kahvipoika hymyilee ja kahvi on pahaa muttei se haittaa. Nauran mahani kipeeks naisten kanssa ravintolassa. Kuljen pitkin Turun katuja ja mul on hyvä olla. Mä osaan nykyään nauttia tästä. Mä tiedän, että tulee päiviä etten jaksa nousta sängystä, mutta nyt: elämä, ELÄMÄ!

...lähtee raiteelta yksi.

Juna lähtee, toinen saapuu. Taustalla kohinaa. Olen miettinyt tämä on hullu maailma.

Habakuk - Jäljet (linkki)

Habakukin viimeisestä keikasta jäi tämä biisi päällimmäisenä käteen. Se kiteyttää aika paljon. Aamuisin kun juon parvekkeella aamukahvia, kuuntelen junien kuulutuksia. Asutaan aseman takana. Tein tätä hyvin pitkälti joka aamu myös ku hoidin Veikkoa kotona. Lähtevät ja tulevat junat, kosketus ulkomaailmaan. Avasin välillä parvekelasit ja annoin tuulla kasvoille. Elämä jatkuu, muualla.

Kotona.

Olen poissa kotoa.
Alan tuntea, että on aika mennä kotiin.
Astun kotiovesta, kodin tuoksu, lämpö ja turvallisuus.
Rakkaus.

Olen poissa kotoa.
Alan tuntea, että on aika mennä kotiin.
Astun kotiovesta, näyttää oudolta.
On kylmä, nurkista tuulee oudosti.
Mikään ei ole minun.
Kotini on kuollut.

Rakkaus, Syvältä kouraiseva, sisäelimet repivä rakkaus.

Veikko 16.4.1982 - 9.7.2016

Sydän täynnä tuoksuasi
Silmät täynnä hymyistä katsettasi
Ihoni tuntee vielä sinut
Olet poissa
Pidä mulle paikkaa

Hyvä Lidl,

Kävin keskiviikkona taloyhtiön saunassa. Otin 6 minuutin löylyt Veikko-oluen kanssa ja olin 20 minuutissa takaisin sisällä. Otin niin kovat löylyt, että hikipisarat poltti ihoa kun ne tippu. Kyl oli hienoa. Ja miksi tämä on mainitsemisen arvoista? Ne 20 minuuttia saunassa Veikko-oluen kanssa olivat viikkoni ainoita vapaahetkiä.

Kun näimme mieheni Veikon kanssa tänä kesänä Lidlin seinässä mainoksen "Elä kuin viimeistä kesäpäivää", nauroimme. Miksi? Muistaakseni pyöräilimme juuri viimeistä kertaa yhdessä. Veikko elää nyt viimeistä kesäänsä, ennen kuin syöpä vie voiton. Tuo lause kuvasti täydellisesti sen, miten elimme joka päivän. Joka päivä on viimeinen päivä. Veikko sanoi mulle sillon, että laita Lidlille palautetta hyvästä mainoksesta. Ja nyt mä sen teen hänen kehotuksestaan. Toivottavasti olette ymmärtäneet, miten syvällisen mainoksen olette luoneet.

Pikakurssi omaishoitoon

Ootteko ikinä kattonu sarjaa Pikakurssi kodinostoon? Mä en, mutta huomasin jossain vaiheessa olevain itse sarjassa Pikakurssi omaishoitoon. En tietenkään oikeasti ole, mutta lähiaikoina on tuntunu siltä useasti.

Mähän tapasin Veikon, kun olin ite vähä omituisessa elämäntilanteessa. Syöksyin kuitenkin pää edellä, rakastuneena. En missään vaiheessa luovuttanu, vaan sitkeästi painoin eteenpäin. Tunsin vahvasti, että tää vaan on oikein. Nyt mä tiedän miksi. Tää kurssi, tää on mulle vaan pakollinen. Mut on siihen laitettu, vaikka en muista ilmoittautuneeni. Siks mä uskon, että mä selviän tästä.

Meillä käy joka aamu kotihoito. Mun joka aamun vapaat 1,5h, jolloin juon aamukahvini rauhassa. Muun ajan olen valmiustilassa, vaikka kyllähän mä omia juttujani päivällä teen. Koko ajan kuitenkin hälytysvalmiina.

Eilen meillä lakkas netti toimimasta. Se meni mun jokapäiväisten rutiinien yli. Se vaan oli liikaa. Kai sitä kuitenkin elää jotenkin äärirajoilla, vaikka tunnenkin jaksavani kaiken aika hyvin. Tänään jaksoin hoitaa nettihomman loppuun ja ystävällinen sielu haki meille reitittimen nettiä varten. Olemme kiitollisia tästä ja kaikesta muusta avusta, jota olemme saaneet. Koen, etten ikinäkään pysty kaikkea teille korvaamaan.

Usein ihmetellään, miten mä oon niin teräsnainen. Tehdäänpä koe. Ota käteesi kirja, tai joku muu lappu jossa on tekstiä ja vie se ihan nenääsi kiinni. Koitappa lukea. Näät jotain, ehkä jopa jonkun kirjaimen tai sanan, mutta muu on hämärän peitossa. Mä oon niin lähellä tätä tilannetta, että en pysty "lukemaan kaikkea tekstiä". Sitä pyörittää arkea ja hoitaa asioita, keskittyy sen hetken asioihin. On liian lähellä, että pystyisi prosessoimaan kaikkea kerralla.

Mä nautin ulos katselemisesta, sateen haistelusta ikkunan kautta, parvekekasvien kastelusta, värittämisestä, kirjojen ääneen lukemisesta. Tykkään siitä kun vessan peili on taas puhdas, kun saan pyykkikorin tyhjäksi. Kun saan kotihoidon käydessä aamulla pyöräillä apteekkiin vesisateessa. Veikko sano aiemmin, että pakkojen sijaan elämä on täynnä mahdollisuuksia. Mieti, mihin kaikkeen sulla on tänään mahdollisuus.

Häämatkalla hoo kolmosella

Jokainen päivä on viimeinen.

Heräämme aamulla, olemme elossa! Aurinko paistaa! Musiikki soi ja haemme kaupasta jäätelöä. Jäätelö sulaa sormiin. Näemme meille rakkaita ihmisiä. Iho palaa auringossa. Kävelemme nurmikolla. Otamme päiväunet.

Keitämme ja juomme kahvia. Pihalta tulee sateen tuoksu. Menemme haistelemaan sitä. Puhallamme saippuakuplia auringonlaskuun.

Päivä, kokonainen päivä. Kiitämme Luojaamme siitä ja rukoilemme huomiseksi meille uutta hyvää viimeistä päivää.

Veikolle annettu ennuste on huono. Elinaikaa on jäljellä viikkoja tai kuukausia. Multa kysytään miten tätä oikein jaksaa. Ei saa jäädä kiinni huonoihin hetkiin. "Joka ainoa päivä on tänään", laulaa Juha Tapio. Meille on annettu tämä hetki. Huomista ei ole luvattu kenellekään. Jokainen päivä on viimeinen. Edelliseen blogitekstiin viitaten: kun itket, itke, ja itke kunnolla. Kun naurat, naura sydämestä. Kun rakastat, rakasta kokonaan.

Kuva: Mia Perkiö

Menimme naimisiin 30.4.2016. Nyt kuukautta myöhemmin Veikolla on paikka H3 saattohoito-osastolla. Elämä on karua. Täynnä luopumista. Mutta meillä on tämä päivä. Suosittelen kuuntelemaan Juha Tapion Meillä on aikaa. Joka ainoa päivä on tänään. Voit kuunnella sen vaikka tästä: https://youtu.be/-TgSzYHu-kU

Nyt.

Eiliseen ei voi palata.

Huomista ei ole.
Meille on annettu tämä hetki.
Kun naurat, naura sydämestä.
Kun itket, itke kunnolla.
Kun rakastat, rakasta kokonaan.

Kipua.

Kortisoni. En ole aina varma onko se ystävä vai vihollinen. Syötävä sitä on, vaikka se aiheuttaa oireita. Ennen kuin sen saa tasaantumaan oikeaan annokseen, on kasa muita oireita. Oireita. Oireita.

Kipua.

Sanoin aiemmin, että on hyviä päiviä, ja niiden välissä jokunen todella paska päivä. On alkanu tuntumaan, että elämä on vaan tasasen raskasta, välissä jokunen hyvä hetkensä. Istun joskus iltaisin puhelin kädessä ja tuijotan nimiä yhteystietolistassa. Saatan kirjoittaa, ja pyyhkiä sen pois. Yleensä en kirjoita mitään. En tiedä mitä sanoisin. Apua? Puhumisesta ei ole aina hyötyä. Tai varsinkaan kirjoittamisesta, kun ei ole sanottavaakaan. Ei ole sanottavaa, vaikka on tarve sanoa. Tikusta asiaa.

Palleaan.

On päiviä. Ja on paskoja päiviä. Jotka laittaa toivomaan, että vois vaan oksentaa. Mikään ei ole huonosti, mutta mikään ei ole hyvin. Vihaan sitä. Haluan lyödä maailmaa palleaan. En ikinä enää lähde kotoa mihinkään. Nukkuisin muutaman kuukauden. Yann Tierseniä täysillä kuulokkeista.


Tulee seuraava päivä.

Sä oot vahva nainen ja selviät tästä.

Sori miehet, tää on naisvoittoinen teksti. Olin tänään tyttöjenillassa. Naiset, mitä mä tekisin ilman teitä! Mietin illan jälkeen erinäisiä asioita. Ensinnäkin päätin taas, että pyrin puhumaan suoraan. Loppu jää lukijan vastuulle.

Mun elämään on yhtäkkiä ilmestyny joukko vahvoja ja viisaita naisia. Mä en tiedä osaanko mitenkään ilmaista paljon se merkitsee. Ne naiset on suuri syy siihen, että mun nuppi on näin hyvin vielä kasassa. Mä en tiä kuinka paljon mulle jää muistirekisteriin näistä päivistä. Ei ehkä kovin kauheesti. Jotaki kirkkaampia hetkiä, vaikka en tiedä paljon nekin sekottuu keskenään. Kerron silti yhden kohtaamisen. Tarttu olkapäistä kiinni ja vakuutti, etten ole yksin, että selviän. Palaan siihen hetkeen usein.

Selviät tästä, koska sun täytyy.

Mutta miks tuntuu niin vaikeelta pyytää apua? Jää tunne, että jatkuvasti pitäis olla pyytämässä anteeks sitä, että tarttee muita ihmisiä. Miksi?? Eikö se oo vähän typerä ajatus? Ei meistä kukaan vaan selviä täysin yksin. On pakko jaksaa, pakko pärjätä ja pakko puskea eteenpäin. Mä oon yrittäny opetella pyytämään apua. Se ei oo aina helppoa. Mulla on sulle ja itselleni viesti: ei oo häpeä pyytää apua.

Kantaa monta hetkeä eteenpäin ku saa jonkun olkapäälle välillä tiputtaa pari kyyneltä.

Multa kysytään välillä miten mulla menee. Mulla menee huonosti, hyvin, mulla menee sekavasti, itken, nauran, ei tunnu miltään, oon surullinen, oon onnellinen, käyn pohjalla ja pääsen taas pinnalle. Yks tämän päivän opetuksista: mulle saa kuulua hyvää. Koska välillä kuuluu hyvää. Heräsin aamulla. Mul on ystäviä. Aurinko paistaa. Rakastan. Oon onnellinen.

Elokuulta 2015

"Kas vain", sanoi...

Istuin tässä yhtenä päivä töitten jälkeen Veikon sairaalasängyn vierellä. Tiesin että ne magneettikuvien tulokset on tulleet, mut en viitsiny kysyä. Kai sitä jotenki arvas. Kasvain, jota ei pitäny edes enää olla olemassa, on alkanu taas kasvaa ja ihan kunnon vauhtia. Se oli vähä niinku joku olis lyöny pesäpallomailalla takaraivoon.

Jaa.

Hoitojen loppumisesta kuukausi. Huonolta näyttää. En tiedä osasinko mä edes ottaa sitä vastaan. Vähä ku Suomi-Ruotsi jääkiekko-ottelu. Ruotsilla 1000 maalia ja Suomella 1. Mitä luulet kumpi voittaa?

Multa on kysytty miten mä jaksoin vuosi sitten käydä kaiken läpi. Vastaan, etten tiedä. Miten mä jaksan nyt käydä tän läpi? Vastaan, etten tiedä. Elän päivän kerrallaan, tai sekunnin.

Ollaan Veikon kanssa käyty muutama kerta Hyvän Paimenen kappelilla EO-illoissa (lue lisää). Koettiin, että meijät otettiin siellä hyvin vastaan. Ja nyt ku matto on taas vedetty meijän alta, on tukiverkko. Meistä välitetään. Mulla on joku paikka johon mennä. Tänään messun jälkeen hymyilin polkiessani sairaalaan. Mul on ystäviä täällä. Mul on ihan oikeesti ystäviä. Ja oon todella kiitollinen.

Vertailun vuoksi voi lukea mun tuntoja viime elokuulta: http://omaiseniholla.blogspot.fi/2015/09/kun-ei-ole-enaa-pakko-jaksaa.html.