perjantai 30. kesäkuuta 2017

Viikonloppu

Minulle, viikon kohokohta ei ole perjantai-ilta, ei aurinkoinen lauantai, ei sunnuntaiaamu kahvikupin kanssa. Kohokohta on se hetki, kun pääsen perjantaina töistä kotiin. Joskus (kuten tänään), kotiinlähtöni töistä viivästyy ja minulta viedään viikon paras hetki. On viikko seuraavaan.

Viikonlopussa on minulle liian monta elementtiä. Aurinko yrittää kutsua minua ulos, mutta se saa minut vain sulkemaan verhot ja laittamaan keinovalon päälle. Aika kuluu hitaasti, jos vain odottaa sängyssä maaten kesän päättymistä. Pitäisi jaksaa tehdä, jotta aika kuluisi. Pitäisi nauttia auringosta. Pitäisi matkustaa, uida ja nähdä läheisiä. Tiedän, ja laitan verhot kiinni. Minä en pysty. Minulla on liikaa aikaa voidakseni tehdä mitään. Minulla on liian vähän aikaa, koska viikonlopun jälkeen pitää mennä töihin. Töihin odottamaan sitä hetkeä perjantaina, kun pääsen töistä kotiin.

On Grief: There is sort of invisible blanket between the world and me.
I find it hard to take in what anyone says. 

C.S. Lewis

On tyhjää. Auringon laskiessa kävelen kauppaan ja ihmettelen miksi on valoisaa. Milloin kesäni tulee? Hyvät asiakkaamme, suljemme viidentoista minuutin kuluttua. Kaupassa poika hymyilee minulle. Luon häneen katseen. En tiedä minkä katseen, hymy se ei enää ole. En löydä mitään. Ostan kolme eri kinkkua ja yhden juuston. Hyvät asiakkaamme, suljemme kymmenen minuutin kuluttua. Kassalla itkee vauva. Hänen äitinsä patistaa vanhempaa lasta pakkaamaan kauppakassit. Lapsi narisee vastalauseen. Tietävätkö he, mitä heillä on? 

Olen eri ulottuvuudessa. On vain maailma, ja minä. On kuin kävelisin kotiin kesäaamuna viideltä. Ketään ei ole liikkeellä, on liian varhaista. On valoisaa. Maailma näyttää samalta kuin päivällä, mutta ketään ei ole liikkeellä. Ei täällä. Ei tänään. Ihmiset nukkuvat mukavasti omissa kodeissaan. Mutta minä olen liikkeellä. Olen liikkeellä, koska en pääse perille.



sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Saippuakuplia merelle

Puhallan saippuakuplia laivan kannelta merelle. Katson kun ne hallitsemattomasti katoavat vapauteen. Hymyilen. Ajattelen niiden tavoittavan Veikon, joka nyt terveenä taivaassa. Koen surumielistä onnentunnetta.

Vuosi sitten kirjoitin blogitekstin Pikakurssi omaishoitoon (klikkaa se tästä, jos et ole lukenut). Raskasta luettavaa. Äärirajoilla jaksoin kaiken ja olin kaikkea mitä piti olla. Jaksoin tietäen, että olin oikealla paikalla. Olin varma että selviän siitä.

Tänään, olen eri tavalla äärirajoilla. Ilman Veikkoa, jonka puolesta jaksaisin taistella. Kun olen yksin, olen yksin, enkä nauti siitä. Jos voisin nukkua, nukkuisin koko ajan. En enää nauti ulos katselemisesta, sateessa pyöräilystä tai siitä, että saan juoda rauhassa aamukahvin. Suru painaa minua alas. Se painaa niin alas, että on mahdotonta tehdä mitään. Se ei tarkoita, että olisin surullinen. Kun jaloissa on nilkkapainot, taskut täynnä kiviä, sydän painaa tonnin ja jalat on maitohapoilla, on mahdotonta tehdä mitään. Tiedän mitä haluaisin tehdä, mutta en vain jaksa. Äärirajoilla, enkä ole enää varma, että selviän tästä. Enkä enää tiedä, mitä selviäminen edes tarkoittaa.

Minusta voi edelleen nähdä kuvia, kun puhallan kuplia tuuleen ja hymyilen. Ne on totta. Ystäväni kanssa nauran paljon ja täysillä. Olen onnellinen. Vastapainona olen yksin ja suru saa minut kiinni. Se lamaannuttaa. Estää minua tekemästä mitään. Vie kaikki voimani, jotka olisi tarkoitus käyttää elämiseen. Syö minut.

Päätän samaan lauseeseen kuin vuosi sitten kirjoitetun tekstin:

Veikko sano aiemmin, että pakkojen sijaan elämä on täynnä mahdollisuuksia. Mieti, mihin kaikkeen sulla on tänään mahdollisuus.