Puhallan saippuakuplia laivan kannelta merelle. Katson kun ne hallitsemattomasti katoavat vapauteen. Hymyilen. Ajattelen niiden tavoittavan Veikon, joka nyt terveenä taivaassa. Koen surumielistä onnentunnetta.
Vuosi sitten kirjoitin blogitekstin Pikakurssi omaishoitoon (klikkaa se tästä, jos et ole lukenut). Raskasta luettavaa. Äärirajoilla jaksoin kaiken ja olin kaikkea mitä piti olla. Jaksoin tietäen, että olin oikealla paikalla. Olin varma että selviän siitä.
Tänään, olen eri tavalla äärirajoilla. Ilman Veikkoa, jonka puolesta jaksaisin taistella. Kun olen yksin, olen yksin, enkä nauti siitä. Jos voisin nukkua, nukkuisin koko ajan. En enää nauti ulos katselemisesta, sateessa pyöräilystä tai siitä, että saan juoda rauhassa aamukahvin. Suru painaa minua alas. Se painaa niin alas, että on mahdotonta tehdä mitään. Se ei tarkoita, että olisin surullinen. Kun jaloissa on nilkkapainot, taskut täynnä kiviä, sydän painaa tonnin ja jalat on maitohapoilla, on mahdotonta tehdä mitään. Tiedän mitä haluaisin tehdä, mutta en vain jaksa. Äärirajoilla, enkä ole enää varma, että selviän tästä. Enkä enää tiedä, mitä selviäminen edes tarkoittaa.
Minusta voi edelleen nähdä kuvia, kun puhallan kuplia tuuleen ja hymyilen. Ne on totta. Ystäväni kanssa nauran paljon ja täysillä. Olen onnellinen. Vastapainona olen yksin ja suru saa minut kiinni. Se lamaannuttaa. Estää minua tekemästä mitään. Vie kaikki voimani, jotka olisi tarkoitus käyttää elämiseen. Syö minut.
Päätän samaan lauseeseen kuin vuosi sitten kirjoitetun tekstin:
Veikko sano aiemmin, että pakkojen sijaan elämä on täynnä mahdollisuuksia. Mieti, mihin kaikkeen sulla on tänään mahdollisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti